Riivattuna

Hölkkään riemuissani rinnettä alas kohti kaupungilaisten omenatarhaa ja kiipeän yhteen puuhun, joka on aika keskellä koko tarhaa. Jaksan tuntikausia kuunnella lintujen iloista viserrystä ja välillä minäkin vihellän pari säveltä, jota mustarastaat niin iloisesti toistaa sitten. Joskus jopa nukahdan puuhun. Nytkin tapahtui näin ja kun herään, linnut eivät laula ja tunnen kamalan kuumuuden ympäröivän minua. Näen joka puolella liekkejä, eikä pakoa ole. Hyppään puusta alas ja juoksen nopeasti kun huomaan ainoan pakoreitin. Loikkaan palavan puunrungon yli ja jatkan matkaa poispäin. Silloin se tapahtuu: kimppuuni hyökkää yli 20 poliisia ja vaikka taistelen, ylivoima voittaa. Kiemurtelen monen poliisin kehon alla yrittäen vielä pakoon, mutta turhaan. Käsiraudat ovat karmeinta, mitä tiedän. Ja juuri niitä poliisit ovat laittamassa minulle. “Idiootit!” huudan kun käsiäni väännetään ylöspäin. Kylmä rauta koskettaa minua. Olen paniikissa ja samalla raivoissani. Enää sekunti, ja ne ovat lukossa. Minä olen, kuin villieläin, en pysty elää ilman vapautta. Nyt ne kalahtaa kiinni...

 Herään hikoillen ja hengittäen kiivaasti. Katson ympärilleni silmät sirillään ja tajuan nähneeni painajaisen. Huokaisen, mutta sydän lyö vieläkin kiivaasti. Nousen ylös ja huomaan sotkeneeni pahan kerran. Tyynyt ovat hujan hajan ja peitot aivan runnottuja. Nousen hitaasti ja venyttelen yrittäen saada hengitykseni ja tärinäni hallintaan. Juon yhden Pepsin ja oloni paranee. Lähden pienelle reissulle kaupunkiin. Se varmaan tekisi hyvää, ajattelen ja kerään kamppeeni. Kiipeän puusta alas ja kävelen rivakasti eteenpäin. Viheltelen välillä pieniä pätkiä, joita sitten joku lintu nappaa ja muuntelee sitä vähäsen. Minua hymyilyttää ja ajattelen, kuinka kaikki voisi elää sopusoinnussa, mutta ihmisen pitää pilata kaikki. Luonto on paikka, johon pakenen murehtimaan, vaikken sitä monesti tee. Linnunviserrys tuo mieleen ihmisten radiot, mutta tämä on paljon parempaa. Pian näkyviin tulee tuo saastainen kaupunki ja sen väki. Tänään on markkinapäivä, jolloin voin sulautua joukkoon hankkimalla vähän meikkiä. Niin, missäköhän meikkiä on? Kipuan muurin ylitse ja pudottaudun varjoisalle sivukujalle. Toivon, ettei kukaan nähnyt ja yritän muistella, missä olisi meikkikauppa mahdollisimman lähellä. Yritän muistella, mistä minä viimeksi ostin meikkejä, muttei mitenkään tule mieleen. No, lähden summamutikassa jonnekin, mistä ajattelee löytävänsä meikkejä. Muttei nyt keskellä päivää kauppakeskukseenkaan viitsi mennä, eli pitää löytää jonkun meikkipussi. Sehän on mahtava ajatus.

  Rautalangan pätkä kädessä olen avaamassa kolmannesta kerroksesta yhden oven. Ehkä sieltä löytyy jotain, ajattelen. Käännän ja väännän rautalankaa, kunnes ovi avautuu. Sisältä kuuluu puhetta. Kolme miestä puhuu minusta...