Kuoleman valokuvaamista

~ Nyt tarina jatkuu seuraten Kazen elämää. Enää hän ei kerro tätä sinulle vaan on itse itsensä. Kaze on siis 16-vuotias tyttö, joka tappaa ihmisiä ja on vaaraksi koko kaupungille. Hänellä on melkein aina ninjavaatetus ja hän rakastaa Pepsiä todella paljon. ~

 Kiipeän varovasti yön verhon peittämänä kaupunginmuurin ylitse ja pudottaudun kiviselle kadulle. Katselen varovasti ympärilleni etsien silminnäkijöitä, mutta on hiljaista. Aivan, kun kuolema olisi tullut tervehtimään minua. Hymähdän ajatukselle ja kiipeän reippaasti mustan tiilitalon katolle.

 Jostain kuuluu rapinaa. Käännän pääni nopeasti äänen suuntaan. Kuulen jonkun hengittävän lähelläni. Huokaisen pettymyksestä. Se oli vain rotta.  

 Kuka mahtaa asua tällaisessa talossa, jossa on rottia, ajattelen inhoten. Vilkaisenpas ikkunasta, nukutaanko siellä jo kiltisti. Voisin vaikka kertoa lapsille iltasatua. Virnistän itselleni ja vedän mustan huivin suuni eteen. Otan räystäästä kiinni ja heilautan itseni alas pimeälle kujalle talon eteen. Ikkunoissa ei näy valoa, joten menen avaamaan ovea muina miehinä.

 Riemastun, kun huomaan sen olevan lukossa. Rakastan niin lukkojen avaamista, se kuuluu uusimpiin harrastuksiini. Räpellän hetkisen oven lukkoa ja se avautuu hiljaa naristen. Astun sisään katsellen ympärilleni. En haista elämää tässä talossa. Aivan typötyhjä ja minä ahersin päästä sisään. Hitto, ajattelen. Minulla on nälkä ja haahuilen tyhjässä talossa. Manaan itseäni ja jätän oven auki, kun lähden. Jos talolla on omistaja, saa ainakin ihmetellä, miksi ovi on selkosen selällään.

 Jatkan matkaani ravintolaan. Ravintolaan, jossa on itsepalvelu. 

   Vetäydyn varjoihin, kun huomaan jonkun käveleskelevän tiellä. Verenhimo syttyy minussa heti ja alan tarkastella tulevaa ihanaa uhriani. Vaaleat lyhyet hiukset, väsyneet silmät. Nuori poika hölkkää jo melkein minun kohdallani. Tummansininen pusero korostaa hyvin hänen ihonväriään, tuumin ja hymyilen hyväksyvästi pojan tyylitajulle.

  Kipuan nopeasti katolle ja hypähdän suoraan nuorukaisen nenän eteen. Pojan suu on ammollaan ja hän pysähtyy, kuin seinään. Olen tyytyväinen reaktioon, joka tarkoittaa, että hän saa nyt nopean ja kivuttoman, tai ainakin vain vähän kivuliaan kuoleman.

 Virnistän hänelle ja tukin hänen pakoreittisä. “Älä tapa minua!” poika anelee. Säälittävää käytöstä, nämä ihmiset ovat niin haavoittuvia ilman aseita. Hyppään äkisti hänen viereensä kaataen hänet maahan ja pidän shurikenin hänen kurkullaan. “Jos huudat, tapan sinut heti. Mutta jos sinulla on Pepsiä mukana, niin tapan sinut vasta sen jälkeen, kun olet antanut sen” kuiskaan hänelle. “Tai voisit ottaa minusta pari kuvaa, jos sinulla on kamera mukana. Nimittäin poliisit tarvitsevat tuoreita kuvia minusta. Olet ensimmäinen ihminen, joka saa valita, kuinka nopeasti kuolema tulee.” Poika värisee, eikä mitään kuulu. Huokaisen. “Alan jo kyllästyä, ellei vastausta tule”, ilmoitan. Poika avaa vihdoin suunsa sanoakseen jotain: “O-otan neidistä k-kuvan...” Nauran kovaan ääneen. Hän kutsui minua neidiksi! Hahhah, tuollaista ei ole kuultu ennen. Sitten taas olen pojan kimpussa, että hän ottaisi kameransa esiin. Poika on niin hermostunut, ettei saa kameraa ensin esille, mutta sitten hän perääntyy kaappaamaan kuvaa.

Poseeraan jo viidenteen kuvaan, kun huomaan, että poika lähti juoksemaan poispäin jättäen minut siihen. Nyt ainakin tiedän, miksi hän valitsi kuvaamisen. Pari voimakasta hyppyä ja saan hänet kiinni. Poika älähtää, kun minä kamppaan hänet. “Älä edes yritä karkuun. Kuolemaa ei voi huijata, sinä olet jo kuollut periaatteessa”, virnistän ilkeästi. “Mihin se viides kuva jäikään?” kysyn siristäen silmiäni. “En muista, miten poseerasin...”huokaisen surullisesti. Poika katsoo minua silmät suurina pelosta. Surullinen naama vaihtuu sekunnin sisällä. Karjun hänelle, että se on hänen vika. Poika puristaa silmät kiinni, kun minun kasvoni ovat niin lähellä hänen omaa. Vetäydyn pois vähän ja rupean kiillottamaan shurikenia kaikessa rauhassa, kun tiedän, ettei poika pääse karkuun. Sisälläni tunnen, kuinka ilo pääsee vapaaksi koko kehossani, kun pääsen tappamaan.

 ~ Kun Kaze kiillottaa tappoasettaan, kerron vähän ympäristöstä. Joka puolella tiilitaloja, eikä mitään elävältä näyttävää. Ei edes hyönteisiä pörräämässä heikosti valaisevien lamppujen ympärillä, niin kuin yleensä. Mukulakivet on sijoitettu huonosti, niiden välissä on suuriakin välejä. Kaupungin tämä osa on kaikkein rumin ja huonosti hoidetuin. Kukkia on vain talojen sisällä, eikä yöllä näy missään elonmerkkiä, vaikka heti kun aamu tulee, ihmisiä tulvii joka paikasta. Katulamppuja on vähän, eikä ne valaise kovin kirkkaasti. Sivukujat ovat pimeitä, eikä muuallakaan niin kovin valoisaa ole. Himmeää valoa siroaa kadulle vain lamppujen kohdassa, eikä valo ulotu kauas. ~

 Nyt shuriken-tähteni on kiiltävä, ei yhtään veriläiskää. Noh, en murehdi sitä. Se on kuitenkin pienen hetken päästä taas verinen. Katselen ja kääntelen sitä valossa, kun pikkulapsi. Virnistän. Pian saan ruokkia rakasta heittotähteäni...

Jos ei tapa, kuolee!

Siinä minä seisoin. Verenhimoisena ja veren tahrima shuriken kädessä. Tajusin, että minusta on sillä hetkellä tullut murhaaja ja minut teljetään vankilaan, jos löydetään. Oikeastaan kun heittotähden terä upposi miehen rintaan, tunsin mielihyvää, kuin tyydytystä. Jatkoin samaa rataa tähän pisteeseen saakka. Ja nyt olen kuusitoistavuotias ja varastelen ruokaa, juomaa ja muuta mukavaa asuntooni. Siellä on muun muassa jo uusin televisio mitä kaupoista löytyy, kasan minulle sopivia vaatteita, vain ja ainoastaan mustaa ja harmaata. 

   Murhaan ihmisiä mieleni mukaan, teen kepposia kaupungin asukkaille pelästyttämällä kaikki puolikuoliaaksi ja saan vielä kaiken lisäksi julisteita itsestäni. Tämä on sitä niin sanottua elämää. Ainoa, mitä minun täytyy varoa, on nykyaseet ja tietysti putkaan jäämistä. Nykyaseita siksi, koska... Miksi mun sinulle pitäisi muka kertoa, hä? Jääkööt se arvoitukseksi. Ha, osaan minä silti olla ilkeä, vai mitä?

   ~Kaze on hyvin sydämetön ja kylmä tyyppi. Ei osaa missään tilanteessa osoittaa edes vähän ystävällisyyttä. Tytön motto on aina sama: “Jos ei tapa, kuolee. Pitää huolehtia myös kuuluisuudesta!” Kazella on aina mukanaan halu tappaa. Häntä kiinnostaa vain varastaminen, omaperäinen ja raaka huumorintaju, tappaminen ja murhaaminen. Hän rakastaa yli kaiken Pepsiä ja kaupunkilaiset saavat myös kokea sen. Kaze juo todella paljon sitä. 

   Tyttö on paljon eläimien kanssa jo lapsesta lähtien ja eläimet ymmärtää häntä ilman sanoja. Kaze osaa puhua kaupunkilaisten ja eläimien kieltä yhtä hyvin. Erityisesti susiin hän on kiintynyt.~

    Mutta sen sijaan voin kertoa ulkonäöstäni. Minulla on tummanruskea hiuspehko otsatukan kera. Hiukseni ulottuvat noin lapaluiden kohdalle ja ne ovat hieman kiharat. Silmäni ovat ruskeat ja olen 164 senttiä pitkä. Noin, nyt taidat tietää suurin piirtein, miltä näytän. Vaatetuksena minulla on ninjan mustat vaatekappaleet, mustan huivin, jota pidän välillä hiuksien suojana ja tietysti jonkun näköinen vyökin, jossa pidän kolme mustaa kunaita, kaksi shurikenia ja pientä tikaria. Joskus otan mukaan Pepsiä tai myrkkyjä, jota itse teen metsän yrteistä. Nyt riittää luennoimisesta, jos sinua ei kiinnosta, voit vaihtaa lukemista. Minä jatkan tätä tavallista elämääni murhien, varastelujen ja kepposien kanssa.

Lapsuus & muistoja

Esittelen itseni, vaikka olen varma, ettei minua kiinnosta luennoida sinulle itsestäni, mutta kai on pakko, että tiedät, kenestä tämä tarina kertoo. Ensiksikin kertoisin, että olen murhaaja ja rikollinen. Kyllä, tiedän, nyt varmaan lopetat tekstini lukemisen. Tiestikö, ettei minua liikuta lainkaan, ettet lue tätä. Elämä on tappamista varten, ei lukemiseen. Niin, ja olen 16-vuotias tyttö. Taisit ehkä hätkähtyä. Minä en niin tekisi, mutta niin kun sanoin, en välitä sinusta. Tee mitä haluat. Koko nimeni on Yukimura Kaze. Ai niin, se lukee myös monella ilmoitustaululla. Sieltä voit myös tarkistaa kaikki tuntomerkit. Jos olet jo nähnyt sellaisen, tiedät, että sen yläpuolella lukee Wanted. Itse säilytän sellaisen omassa yksihuoneisessa majassani suuressa puussa, ikään kuin julistetta. Siinä on hieno valokuva minusta. Paitsi että Wanted olisi pitänyt kirjoittaa ehkä toisella kirjasimella. Olen lisännyt sinne vielä pari veritahraa, niin se näyttää paremmalta. Mainitsin tässä äsken, että asun puussa. Ihmettelet varmaan. En välitä, mitä pidät ihmettelemisen arvoisena, mutta te, normaalit ihmiset ette näköjään pysty olla ihmettelemättäkään. Se kuuluu kai teidän ominaisuuksiin. Asun puussa, koska karkasin kymmenvuotiaana lastenkodista. Muistan selvästi, miten jouduin sinne. Nyt yleensä muissa teksteissä kerrotaan, mitä tapahtui ja milloin, kuka oli siellä. Mutta minä en ole sellainen. Nyt jos jättäisin tämän kertomatta, aivan varmasti se jäisi piinaamaan sinua. Ja se on minulle tietysti huvia. Jos olisin oikein ilkeä, en sanoisi yhtäkään sanaa. Ja koska minä olen ilkeä, jätän tämän kertomatta. Tai... Ehkä voisin kertoa siitä tärkeimmät osat. Nyt, kun minua huvittaa.

 Ensiksikin, ensimmäinen muistikuvani on se, että minua palelee ja sataa vettä rankasti. Päälläni on pieni musta mekko ja tuijotan vesisateeseen pahvilaatikosta. Olin silloin kaksivuotias pikkutyttö. Ketään ei ole kaupungin kadulla. Kaulassani on pieni nahkakaulakoru, jonka päässä on nahkasta sidottu solmu. Olen läpimärkä ja piiloudun pahvilaatikon nurkkaukseen. Odotan... Odotan... En edes tiedä mitä. Mutta kun aurinko pilkistää taas pilvihattaroiden takaa, alkaa kuulua jo jonkinlaista ihmisten puhetta. Katson varovasti pahvilaatikon reunan yli ja eteeni avautuu katu, joka on kuin jonkin pommituksen jäljiltä. Siis mielestäni, muut ehkä tykkäsivätkin siitä. Mutta minä vihasin sitä katua ja vihaan nytkin. Se on vieläkin siellä, vieläkin samassa kunnossa.

 Seisoin siellä pahvilaatikon reuna tukenani ja katselin. Mutta hiirenhiljaa. Aika kului, mutten minä mitään sellaista huomannut. Pimeä hiipi jo kaduilla ja valtasi kaikki pienet sivukadut, niin kuin tämän. Katulampun valo valaisi hieman, mutta ihmeelliset varjot silti liikkuivat itsestään etsimässä omistajaansa. Joku siivojantapainen käveli minua, tai roskaläjää kohti. Nimittäin pahvilaatikko oli roskien vieressä. Hetken mies touhusi siellä jotain ja hän lähestyi koko ajan minun pahvilaatikkoani. Peruutin laatikon perälle ja tunsin jonkin terävän esineen pistävän minua hieman. Konttasin sivuun ja sieltä paljastui shuriken, eli ninjojen heittotähti. Nyt minun pitäisi selittää, mikä se on, mutta en nyt vain jaksa. Saat omin nokkinesi selvittää sen, mikä se on.

 Silloin en tiennyt, että se oli vaarallinen ase, tiesin vain, että se oli ensimmäinen löytämäni rakas esine ja nostin sen syliini. Ei kestänyt kauaa, kun joku nosti laatikon ja minä liu’uin laatikon toiselle puolelle. Se sama siivoojamies katsoi laatikon sisään ja silloin näin ekan kerran ihmisen kasvot niin läheltä ja ihmeissään.  Tämä kiljaisi:

“Löysin lapsen!” ja riensi kadun päähän. Sen jälkeen tapahtui vielä monen monta asiaa, mutta ei huvita kertoa siitä nyt mitään. Lupasinhan kertoa vain tärkeimmät asiat menneestä, muistatko?

 Päädyin siis orpokotiin. Kasvoin siellä vihaamani kahdeksan vuotta. Mutta kun oli 10-vuotias, alkoi tapahtua. Yhtenä päivänä karkasin sieltä, jätin ruman talon rauhaan minusta ja suuntasin kulkuni kaupungin ulkopuolelle. Parin tunnin kiertelyn, kyselemisen ja juoksemisen jälkeen vihdoin pääsin pois tuosta inhottavasta kaupungista. Löysin metsän. Löysin suuren puun. Löysin turvapaikkani.

 Asuin siis siellä samassa paikassa, kuin nytkin. Rakensin majan puuhun turvaan. Piilotin sen ihmisten silmiltä lehdillä ja muilla korjauksilla.

 12-vuotiaana sain elämäni suurimman elämyksen. Nimittäin heittotähteni pysyi aina mukanani, puolustuksen takia siis. Tietysti minua etsittiin koko vuonna karkaamiseni jälkeen, mutta sen jälkeen minun luultiin kuolleen. Olinhan vain orpo, kukaan ei kaivannut minua. Eli. Kahdentoista vuoden iässä uskaltauduin takaisin kaupunkiin. Minun piti saada paremmat vaatteet ja ruokaa. Öisessä kaupungissa vaellellessa päädyin jonkun kaupunkilaisen kanssa vastatusten. En miettinyt, mitä tein. Se tapahtui itsestään. Ennen, kuin mies olisi päästänyt pienintäkään huutoa, hän vajosi kuolleena ja verisenä eteeni.