Askeleet helvettiin päin

~Kaze on niitä tyyppejä, jotka eivät mahdottomassakaan tilanteessa heitä järkeään pois vaan ajattelee pakomahdollisuutta. Nuori ninja, joka ei ole opetellut mitään ninjataitoja, on niin lahjakas siinä, että vaikka siinä olisikin paljon korjattavaa, hän osaa unessaankin potkut ja lyönnit, sun muut.~
   Kääntelen päätäni joka suuntaan, mutten liikahda. Puun yläosassa huomaan liikettä, ja tunnistan oravan. Kutsun sen luokseni ja pyydän häneltä, etä tämä kävisi Arberin edessä, ehkä hän luulee sitten oravan olleen asialla. Mielessäni käy mahdollisuus, että jos Arber yhtään tuntee eläimet, hän tietää, että orava nyt ei oksia katko. Pääni yläpuolella on vahvalta näyttävä oksa, joten heilautan itseni siihen. Huh, oksa kestää painoni! Orava on sillä välin juossut maahan ja vipeltänyt sitä pitkin toiseen puuhun. Vaikka Arberin silmästä näkee, että tämän epäluuloisuus on herännyt, hän jatkaa matkaa. Koska pelkoa en tunne, tarkistan, mitä aseita minulla on mukanani. Shuriken, kolme kunaita, sekä piikkisormukseni.
  Yhtäkkiä toisesta puusta kuuluu ääniä, oksien narahtelua, sekä pari käpyä tippuu maahan. Arber vaihtaa suuntaa. En odota enää hetkeäkään, vaan kiipeän ylemmäs turvallisempaan paikkaan, sekä asentoon. Harmikseni tästä en enää näe poliiseja. Tunnen silti Roverin katseen, vaikken yhtään tiedä, missä tämä seisoo.Missäköhän Mackie on?
   Aurinko ei onnekseni paista, joten tässä hämärässä puistossa, keskellä kerrostalojen, voin helpostikin livahtaa pois. Kiipeän askel askeleelta ihan hiljaa alemmas vaaran kitaan. Pian näen jo ympäristöni tarkemmin, joten seuraan Roveria tarkasti. Kaksi muuta poliisia seuraa tätä, tai siis, nyt Arber on edellä. Rover pysähtyy. Minäkin pysähdyn. Mustat vaatteeni pelastavat minut, sillä Rover kääntää katseensa ja tarkastelee vielä kai viimeisen kerran tätä puuta. Suljen silmäni, ja hengitän hitaasti. Avaan ne, ja Rover on poliiseineen jo melkein kadonnut.
   Hyppään kiireesti alas, meikkipussi suussani ja päättäväisyys katseessani, ravaan pois. Välillä vilkaisen taakseni, mutta muten tuijotan eteeni. Poliisiauton ujellus herättää minut siihen, että menin tällä kertaa liiän pitkälle.

Puunoksa voi muuttaa elämäni

Seison oven edessä hiljaa kuunnellen miesten puhetta. Yritän arvailla, ketkä miehet ovat. Ehkä poliiseja, mieleeni tulee äkkiä, mutta toinen minäni korjaa asian sillä, että pieni kepponen olisi paikallaan. Vilkaisen ympärilleni samalla kuunnellen miesten puhetta. Koska ei mitään käyttökelpoista näy, käytän edelleen rautalangan pätkää. Virnistän itselleni ja käytän rautalankaa siihen, että otan lukon pois kokonaan. Äherrän siinä, mutta olen samalla varovainen, ettei vain kukaan tule katsomaan. 

    Juuri, kun olen saamaisillani lukon irti, askeleet lähestyvät. Tartun lukkoon ja vedän koko voimastani, jolloin se lähtee irti ja ovi paiskautuu kiinni. Tulija on toden totta poliisi. Livahdan kerrostalon seuraavaan kerrokseen, varmistan, ettei kukaan ole siellä ja seuraan tapahtumaa. En nähnyt vielä ihmisen kasvoja, mutta vaatetus kertoo hänen olevan poliisi. Ovi kaataa hänet ja antaa mahdollisuuden tarkastella tämän kasvoja. Silmäni laajenevat hiukan, mutta kätken ne sitten taas rautakasvojeni alle. Tunnen tämän miehen. Nimittäin hän on ollut tähän asti järkevin poliisi, jonka olen ikinä tuntenut. En tiedä hänestä paljoa, mutta kokea olen saanut tämän strategioita nahoissani. Hän nousee hitaasti, ei kiroile, ei näy mitään merkkiä vihastumisesta. “Mitä tapahtui konstaapeli Rover?” eräs toinen poliiseista kysyy. Päättäväinen, mutta hiljainen vastaus, joka kaikuu korvissani pitkään on: “Kaze.....” Kaksi muuta miestä pelästyvät silminnähden ja vilkuilevat ympäriinsä varuillaan, kun Rover tarkastelee rautalangan pätkää, joka on pudonnut minulta, kun livahdin pois. Ainoa ihminen, joka pelottaa minua välillä, on kymmenen metrin päässä minusta. Rover selittää tekniikkani miehille, joka saa pienen punan nousemaan kasvoilleni, sekä raivostumaan. Jos Rover ei olisi siinä tarkastelemassa ovea ja lukkoa, tappaisin miehet saman tien.

  Toinen miehistä on kookas, tukeva kaveri, jolla on pitkät, punertavat hiukset sidottuna pienelle nutturalle. Hänellä on kaksi harmaata silmäparia, jotka pälyilevät tällä hetkellä hyvin levottomasti ympäriinsä. Hänen vieressä seisova on lyhyempi tätä, eikä kulmakarvat ole yhtä paksut, kuin toisella. Mies on ihan normaalin näköinen, jos ei oteta silmiä huomioon. Ne pistää aika lailla silmään, sillä ne on hieman eriväriset. Toinen on tummansininen, toinen vaaleansininen. Hiukset ovat kai värjättyjä, sillä ne ovat pikimustat, sekä hieman pystyssä. Lyhyempää miestä Rover on sanonut Mackieksi, ja toista Arberiksi. Aha, eli Mackie ja Arber pitää tappaa, lisätäänpäs listaan, tuumi ja suupieleni nykivät hieman. Mackie kumartuu tutkimaan rautalankaa ja ilmoittaa siinä olevan verta. Tyhmä, tottakai siinä on verta, siristän silmiäni paheksuvasti. Katse kovana seuraan -ihme kyllä- ketterämpää, tukevaa Arberia, joka liikkuu nopeasti ja hiljaa etsien johtolankoja. Näköjään kaikki poliisit tietävät minusta. Yhtäkkiä Arber kääntää silmänsä suoraan minun silmään. En laske katsettani, tuijotan vain vakaasti takaisin. Tajuan vasta silloin, ettei Arber minua katso, vaan etsii jonkun katsetta, koska tietää jonkun katselevan häntä. Nyökkään mielessäni tälle ominaisuudelle, sillä ylpeilen itsekin sellaisella. Mutta kun Arber alkaa liikkua kohti ensimmäistä porrasaskelmaa, hypähdän äänettömästi piilopaikastani ja ponkaisen seuraavaan kerrokseen. Olin varomaton, sillä laskeuduin hikkaiselle lattialle, joka päästää hiljaisen äänen. Toivon, ettei Arber huomannut sitä ja jatkan matkaa tällä kertaa tarkastellen ympäristöä. Koska minulta putosi viimeinen rautalanka Roverin käsiin, en pysty avaamaan ovien lukkoja. Enää kolme kerrosta ja olisin katolla, mietin. 
      Ajattelen kuumeisesti, sillä korvani erottavat jo kuuden jalan töminää portaikossa. Heitän voltin ja potkaisen vähän heikompalta näyttävää ovea. Olen parempi taistelija ahtaassa paikassa. Ovi lentää säpäleinä ympärilläni, ihan kuin hidastetussa filmissä. Yksi terävä palanen osuu sääreeni. Kiroan ääneti, sillä veripisarasta on helppo päätellä, että ihan totta, Kaze siinä on kyseessä. Asunto näyttää olevan tyhjillään. Ensimmäinen ikkuna, joka silmääni osuu, on makuuhuoneessa. Sujahdan huoneeseen ja avaan ikkunan apposen auki, sillä siihen ei tarvinnut avaimia. Olen viidennessä kerroksessa. Suureksi onnekseni ikkunan edessä kasvaa puu, ei kovin lähellä, muttei liian kaukanakaan. 
    Koska kuolen mieluummin, kun joudun Roversin käsiin, suunnittelen hyppäämistä. Katseeni silti osuu keskikokoiseen meikkipussiin, tartun siihen ja hyppään. Saan otetta yhdestä oksasta, mutta se katkeaa. Meikkipussi huulien välissä näyttää aika hurjalta, ajattelen. Tartun vahvemmalta näyttävään oksaan ja onneksi se ei enää katkea. Kiipeän kiireesti alas ja piiloudun kiipeämällä lehtipuuhun. Parin sekunnin kuluttua lehtien seasta näen Arberin, sekä pienen hetken kuluttua Mackie ja Roverkin tulee näkyviin. Arber, haukkakatseinen mies haravoi pihaa. Ihan arvaamatta allani oleva oksa risahtaa. Tarraudun tiukasti ylempään oksaan ja voin vain toivoa, ettei Arber tai muut huomanneet. Tämä seikkailu ei ole sellaista, mitä minä yleensä järjestän itselleni. Tämä on mielestäni jopa uhkarohkeaa. Arber kääntää salamana päänsä lehtipuun suuntaan, jossa minä nyt roikun kahden käden varassa. Onnekseni oksa ei pudonnut maahan. Arber puhuu jotain ja kolme poliisia lähtee väliaikaista majaani kohti.

Riivattuna

Hölkkään riemuissani rinnettä alas kohti kaupungilaisten omenatarhaa ja kiipeän yhteen puuhun, joka on aika keskellä koko tarhaa. Jaksan tuntikausia kuunnella lintujen iloista viserrystä ja välillä minäkin vihellän pari säveltä, jota mustarastaat niin iloisesti toistaa sitten. Joskus jopa nukahdan puuhun. Nytkin tapahtui näin ja kun herään, linnut eivät laula ja tunnen kamalan kuumuuden ympäröivän minua. Näen joka puolella liekkejä, eikä pakoa ole. Hyppään puusta alas ja juoksen nopeasti kun huomaan ainoan pakoreitin. Loikkaan palavan puunrungon yli ja jatkan matkaa poispäin. Silloin se tapahtuu: kimppuuni hyökkää yli 20 poliisia ja vaikka taistelen, ylivoima voittaa. Kiemurtelen monen poliisin kehon alla yrittäen vielä pakoon, mutta turhaan. Käsiraudat ovat karmeinta, mitä tiedän. Ja juuri niitä poliisit ovat laittamassa minulle. “Idiootit!” huudan kun käsiäni väännetään ylöspäin. Kylmä rauta koskettaa minua. Olen paniikissa ja samalla raivoissani. Enää sekunti, ja ne ovat lukossa. Minä olen, kuin villieläin, en pysty elää ilman vapautta. Nyt ne kalahtaa kiinni...

 Herään hikoillen ja hengittäen kiivaasti. Katson ympärilleni silmät sirillään ja tajuan nähneeni painajaisen. Huokaisen, mutta sydän lyö vieläkin kiivaasti. Nousen ylös ja huomaan sotkeneeni pahan kerran. Tyynyt ovat hujan hajan ja peitot aivan runnottuja. Nousen hitaasti ja venyttelen yrittäen saada hengitykseni ja tärinäni hallintaan. Juon yhden Pepsin ja oloni paranee. Lähden pienelle reissulle kaupunkiin. Se varmaan tekisi hyvää, ajattelen ja kerään kamppeeni. Kiipeän puusta alas ja kävelen rivakasti eteenpäin. Viheltelen välillä pieniä pätkiä, joita sitten joku lintu nappaa ja muuntelee sitä vähäsen. Minua hymyilyttää ja ajattelen, kuinka kaikki voisi elää sopusoinnussa, mutta ihmisen pitää pilata kaikki. Luonto on paikka, johon pakenen murehtimaan, vaikken sitä monesti tee. Linnunviserrys tuo mieleen ihmisten radiot, mutta tämä on paljon parempaa. Pian näkyviin tulee tuo saastainen kaupunki ja sen väki. Tänään on markkinapäivä, jolloin voin sulautua joukkoon hankkimalla vähän meikkiä. Niin, missäköhän meikkiä on? Kipuan muurin ylitse ja pudottaudun varjoisalle sivukujalle. Toivon, ettei kukaan nähnyt ja yritän muistella, missä olisi meikkikauppa mahdollisimman lähellä. Yritän muistella, mistä minä viimeksi ostin meikkejä, muttei mitenkään tule mieleen. No, lähden summamutikassa jonnekin, mistä ajattelee löytävänsä meikkejä. Muttei nyt keskellä päivää kauppakeskukseenkaan viitsi mennä, eli pitää löytää jonkun meikkipussi. Sehän on mahtava ajatus.

  Rautalangan pätkä kädessä olen avaamassa kolmannesta kerroksesta yhden oven. Ehkä sieltä löytyy jotain, ajattelen. Käännän ja väännän rautalankaa, kunnes ovi avautuu. Sisältä kuuluu puhetta. Kolme miestä puhuu minusta...

Kuu on aina sama

Pojan ilme kirkuu kauhua, mutta ääntä ei tule. Nostan heittotähteni huulilleni ja nuolaisen sitä. Tunnen, kun kylmä metalli koskettaa huuliani. Poika tuijottaa minua, kun olisin joku pelottava hirviö. Hmm... Jos tarkasti miettii, niin, enkö minä ole pelottava hirviö. Virnistän shuriken suun edessä ja hihitän kasvot käännettynä kuunsirpaletta kohti. Poika kirkaisee apua ja huitoo käsiään naamansa edessä. Virneeni katoaa ja kuiskaan hiljaa katsomatta häneen:

 “Hiljaa, tai viillän kurkkusi auki...” ihmettelen, kun uhri lopettaa huutamiseen, kun saksella leikattu. Hei! Tästä sain ajatuksen. Sakset! Ilkeä hymy leviää kasvolleni. “Arvaa mitä, poika...” sanon hänelle. Pojan silmät suurenevat, ja toivon pilkahdus näkyy silmissä.  “En tapa sinua...” poika hämmästyy heti ja on jo kiittämässä minua, kun jatkan” ...heittotähdelläni.” Hän katsoo minua ensin epäuskoisena, kun sitten taas aloittaa typerän ulisemisen. Otan sakseni esiin ja väläytän niitä hänelle. “Mitäs siihen sanot? Se on mielestäni hyvä idea”, jatkan. Huokaisen ja nopealla otteella viillän pojan kurkun auki. Tämä inahtaa viimeisen kerran ja lysähtää sitten kumoon vuotaen rajusti verta. Pudistelen päätäni ja kuorin häneltä tummansinisen puseron, kiedon kameran siihen ja suunnistan poliisilaitokselle.

 Täällä ollaan. Nyt pitää vain keksiä, miten saan kameran sisään. Katsellessani ympärilleni huomaan auki olevan ikkunan ja virnistän. Katson varovasti sisään ja hätkähdän vähän huomatessani oman kuvan tuijottavan vastaan, mutta rauhoitun taas. Sisällä on kolme poliisia, jotka taitavat pitää vahtia. Noh, eivät ainakaan tarpeeksi hyvin, naurahdan. Suunitelmni on leikkiä posteljoonia. Kipaisen viereisessä rakennuksessa ja haen itserikkomani ikkunan kautta posteljoonin puvun. Pukeudun siihen hetkessä ja kirjoitan koko kääröön viestin, jossa lukee, kuka toimi posteljoonina. Hymähdän ja suuntaan taas kohti poliisilaitosta ja soitan epäröimättä ovikelloa. Yksi poliiseista ilmestyy oviaukkoon ja ottaa ojentamaani paketin vastaan, kiittää ja laittaa oven kiinni. Revin puvun päältäni ja jätän sen oven eteen. Itse hyppään hiljaa katolle savupiipun taakse varjoihin. Pian alkaa tapahtua. Poliisilaitoksen ovi lennähtää auki ja kuulen kenkien kopinaa. “Kaikki etsimään jälkiä. Älkää antako sen paeta!” Pudistan päätäni poliisien tyhmyyksille ja kiipeän pois. Olen menossa taas kotiin metsän sydämeen. Vaikka ei ollut saalista tällä kertaa, minullahan on Pepsiä kotona. Hahmoni varjo hiipuu olemattomiin, kun kävelen kotiin pimeässä metsässä.

 Kun saavun vihdoin puunjuurelle ja kiipeän ylös, olen rättiväsynyt. Rakas tuttu huuhkaja istuu ikkunassani. Me kaksi tunnetaan vasta viisi päivää, silti se tulee tervehtimään. “Miten saalistus meni?” kysyn siltä. Heittäydyn oikopäätä sänkyyn, joka tehty vähän erilailla, kun hotelleissa. Tyynyjä sikin sokin, peittoja siellä täällä. Mutta minä pidän sängystäni. Huuhkaja jatkaa yöllistä vaellustaan ja sujahtaa ääntäkään päästämättä pois läheltäni. Olen nyt vain yksin ja kuu paistaa suoraan ainoaan huoneeseeni. Sama kuu, jonka alla tapoin taas yhden ihmisen. Mutta vain yhden. Virnistän itselleni ja kaivaudun kaiken keskelle. Hiivin hiljaa Unimaahan hakemaan unia. Mutta saan joskus painajaisia. Ne on kamalia.

Kuoleman valokuvaamista

~ Nyt tarina jatkuu seuraten Kazen elämää. Enää hän ei kerro tätä sinulle vaan on itse itsensä. Kaze on siis 16-vuotias tyttö, joka tappaa ihmisiä ja on vaaraksi koko kaupungille. Hänellä on melkein aina ninjavaatetus ja hän rakastaa Pepsiä todella paljon. ~

 Kiipeän varovasti yön verhon peittämänä kaupunginmuurin ylitse ja pudottaudun kiviselle kadulle. Katselen varovasti ympärilleni etsien silminnäkijöitä, mutta on hiljaista. Aivan, kun kuolema olisi tullut tervehtimään minua. Hymähdän ajatukselle ja kiipeän reippaasti mustan tiilitalon katolle.

 Jostain kuuluu rapinaa. Käännän pääni nopeasti äänen suuntaan. Kuulen jonkun hengittävän lähelläni. Huokaisen pettymyksestä. Se oli vain rotta.  

 Kuka mahtaa asua tällaisessa talossa, jossa on rottia, ajattelen inhoten. Vilkaisenpas ikkunasta, nukutaanko siellä jo kiltisti. Voisin vaikka kertoa lapsille iltasatua. Virnistän itselleni ja vedän mustan huivin suuni eteen. Otan räystäästä kiinni ja heilautan itseni alas pimeälle kujalle talon eteen. Ikkunoissa ei näy valoa, joten menen avaamaan ovea muina miehinä.

 Riemastun, kun huomaan sen olevan lukossa. Rakastan niin lukkojen avaamista, se kuuluu uusimpiin harrastuksiini. Räpellän hetkisen oven lukkoa ja se avautuu hiljaa naristen. Astun sisään katsellen ympärilleni. En haista elämää tässä talossa. Aivan typötyhjä ja minä ahersin päästä sisään. Hitto, ajattelen. Minulla on nälkä ja haahuilen tyhjässä talossa. Manaan itseäni ja jätän oven auki, kun lähden. Jos talolla on omistaja, saa ainakin ihmetellä, miksi ovi on selkosen selällään.

 Jatkan matkaani ravintolaan. Ravintolaan, jossa on itsepalvelu. 

   Vetäydyn varjoihin, kun huomaan jonkun käveleskelevän tiellä. Verenhimo syttyy minussa heti ja alan tarkastella tulevaa ihanaa uhriani. Vaaleat lyhyet hiukset, väsyneet silmät. Nuori poika hölkkää jo melkein minun kohdallani. Tummansininen pusero korostaa hyvin hänen ihonväriään, tuumin ja hymyilen hyväksyvästi pojan tyylitajulle.

  Kipuan nopeasti katolle ja hypähdän suoraan nuorukaisen nenän eteen. Pojan suu on ammollaan ja hän pysähtyy, kuin seinään. Olen tyytyväinen reaktioon, joka tarkoittaa, että hän saa nyt nopean ja kivuttoman, tai ainakin vain vähän kivuliaan kuoleman.

 Virnistän hänelle ja tukin hänen pakoreittisä. “Älä tapa minua!” poika anelee. Säälittävää käytöstä, nämä ihmiset ovat niin haavoittuvia ilman aseita. Hyppään äkisti hänen viereensä kaataen hänet maahan ja pidän shurikenin hänen kurkullaan. “Jos huudat, tapan sinut heti. Mutta jos sinulla on Pepsiä mukana, niin tapan sinut vasta sen jälkeen, kun olet antanut sen” kuiskaan hänelle. “Tai voisit ottaa minusta pari kuvaa, jos sinulla on kamera mukana. Nimittäin poliisit tarvitsevat tuoreita kuvia minusta. Olet ensimmäinen ihminen, joka saa valita, kuinka nopeasti kuolema tulee.” Poika värisee, eikä mitään kuulu. Huokaisen. “Alan jo kyllästyä, ellei vastausta tule”, ilmoitan. Poika avaa vihdoin suunsa sanoakseen jotain: “O-otan neidistä k-kuvan...” Nauran kovaan ääneen. Hän kutsui minua neidiksi! Hahhah, tuollaista ei ole kuultu ennen. Sitten taas olen pojan kimpussa, että hän ottaisi kameransa esiin. Poika on niin hermostunut, ettei saa kameraa ensin esille, mutta sitten hän perääntyy kaappaamaan kuvaa.

Poseeraan jo viidenteen kuvaan, kun huomaan, että poika lähti juoksemaan poispäin jättäen minut siihen. Nyt ainakin tiedän, miksi hän valitsi kuvaamisen. Pari voimakasta hyppyä ja saan hänet kiinni. Poika älähtää, kun minä kamppaan hänet. “Älä edes yritä karkuun. Kuolemaa ei voi huijata, sinä olet jo kuollut periaatteessa”, virnistän ilkeästi. “Mihin se viides kuva jäikään?” kysyn siristäen silmiäni. “En muista, miten poseerasin...”huokaisen surullisesti. Poika katsoo minua silmät suurina pelosta. Surullinen naama vaihtuu sekunnin sisällä. Karjun hänelle, että se on hänen vika. Poika puristaa silmät kiinni, kun minun kasvoni ovat niin lähellä hänen omaa. Vetäydyn pois vähän ja rupean kiillottamaan shurikenia kaikessa rauhassa, kun tiedän, ettei poika pääse karkuun. Sisälläni tunnen, kuinka ilo pääsee vapaaksi koko kehossani, kun pääsen tappamaan.

 ~ Kun Kaze kiillottaa tappoasettaan, kerron vähän ympäristöstä. Joka puolella tiilitaloja, eikä mitään elävältä näyttävää. Ei edes hyönteisiä pörräämässä heikosti valaisevien lamppujen ympärillä, niin kuin yleensä. Mukulakivet on sijoitettu huonosti, niiden välissä on suuriakin välejä. Kaupungin tämä osa on kaikkein rumin ja huonosti hoidetuin. Kukkia on vain talojen sisällä, eikä yöllä näy missään elonmerkkiä, vaikka heti kun aamu tulee, ihmisiä tulvii joka paikasta. Katulamppuja on vähän, eikä ne valaise kovin kirkkaasti. Sivukujat ovat pimeitä, eikä muuallakaan niin kovin valoisaa ole. Himmeää valoa siroaa kadulle vain lamppujen kohdassa, eikä valo ulotu kauas. ~

 Nyt shuriken-tähteni on kiiltävä, ei yhtään veriläiskää. Noh, en murehdi sitä. Se on kuitenkin pienen hetken päästä taas verinen. Katselen ja kääntelen sitä valossa, kun pikkulapsi. Virnistän. Pian saan ruokkia rakasta heittotähteäni...

Jos ei tapa, kuolee!

Siinä minä seisoin. Verenhimoisena ja veren tahrima shuriken kädessä. Tajusin, että minusta on sillä hetkellä tullut murhaaja ja minut teljetään vankilaan, jos löydetään. Oikeastaan kun heittotähden terä upposi miehen rintaan, tunsin mielihyvää, kuin tyydytystä. Jatkoin samaa rataa tähän pisteeseen saakka. Ja nyt olen kuusitoistavuotias ja varastelen ruokaa, juomaa ja muuta mukavaa asuntooni. Siellä on muun muassa jo uusin televisio mitä kaupoista löytyy, kasan minulle sopivia vaatteita, vain ja ainoastaan mustaa ja harmaata. 

   Murhaan ihmisiä mieleni mukaan, teen kepposia kaupungin asukkaille pelästyttämällä kaikki puolikuoliaaksi ja saan vielä kaiken lisäksi julisteita itsestäni. Tämä on sitä niin sanottua elämää. Ainoa, mitä minun täytyy varoa, on nykyaseet ja tietysti putkaan jäämistä. Nykyaseita siksi, koska... Miksi mun sinulle pitäisi muka kertoa, hä? Jääkööt se arvoitukseksi. Ha, osaan minä silti olla ilkeä, vai mitä?

   ~Kaze on hyvin sydämetön ja kylmä tyyppi. Ei osaa missään tilanteessa osoittaa edes vähän ystävällisyyttä. Tytön motto on aina sama: “Jos ei tapa, kuolee. Pitää huolehtia myös kuuluisuudesta!” Kazella on aina mukanaan halu tappaa. Häntä kiinnostaa vain varastaminen, omaperäinen ja raaka huumorintaju, tappaminen ja murhaaminen. Hän rakastaa yli kaiken Pepsiä ja kaupunkilaiset saavat myös kokea sen. Kaze juo todella paljon sitä. 

   Tyttö on paljon eläimien kanssa jo lapsesta lähtien ja eläimet ymmärtää häntä ilman sanoja. Kaze osaa puhua kaupunkilaisten ja eläimien kieltä yhtä hyvin. Erityisesti susiin hän on kiintynyt.~

    Mutta sen sijaan voin kertoa ulkonäöstäni. Minulla on tummanruskea hiuspehko otsatukan kera. Hiukseni ulottuvat noin lapaluiden kohdalle ja ne ovat hieman kiharat. Silmäni ovat ruskeat ja olen 164 senttiä pitkä. Noin, nyt taidat tietää suurin piirtein, miltä näytän. Vaatetuksena minulla on ninjan mustat vaatekappaleet, mustan huivin, jota pidän välillä hiuksien suojana ja tietysti jonkun näköinen vyökin, jossa pidän kolme mustaa kunaita, kaksi shurikenia ja pientä tikaria. Joskus otan mukaan Pepsiä tai myrkkyjä, jota itse teen metsän yrteistä. Nyt riittää luennoimisesta, jos sinua ei kiinnosta, voit vaihtaa lukemista. Minä jatkan tätä tavallista elämääni murhien, varastelujen ja kepposien kanssa.

Lapsuus & muistoja

Esittelen itseni, vaikka olen varma, ettei minua kiinnosta luennoida sinulle itsestäni, mutta kai on pakko, että tiedät, kenestä tämä tarina kertoo. Ensiksikin kertoisin, että olen murhaaja ja rikollinen. Kyllä, tiedän, nyt varmaan lopetat tekstini lukemisen. Tiestikö, ettei minua liikuta lainkaan, ettet lue tätä. Elämä on tappamista varten, ei lukemiseen. Niin, ja olen 16-vuotias tyttö. Taisit ehkä hätkähtyä. Minä en niin tekisi, mutta niin kun sanoin, en välitä sinusta. Tee mitä haluat. Koko nimeni on Yukimura Kaze. Ai niin, se lukee myös monella ilmoitustaululla. Sieltä voit myös tarkistaa kaikki tuntomerkit. Jos olet jo nähnyt sellaisen, tiedät, että sen yläpuolella lukee Wanted. Itse säilytän sellaisen omassa yksihuoneisessa majassani suuressa puussa, ikään kuin julistetta. Siinä on hieno valokuva minusta. Paitsi että Wanted olisi pitänyt kirjoittaa ehkä toisella kirjasimella. Olen lisännyt sinne vielä pari veritahraa, niin se näyttää paremmalta. Mainitsin tässä äsken, että asun puussa. Ihmettelet varmaan. En välitä, mitä pidät ihmettelemisen arvoisena, mutta te, normaalit ihmiset ette näköjään pysty olla ihmettelemättäkään. Se kuuluu kai teidän ominaisuuksiin. Asun puussa, koska karkasin kymmenvuotiaana lastenkodista. Muistan selvästi, miten jouduin sinne. Nyt yleensä muissa teksteissä kerrotaan, mitä tapahtui ja milloin, kuka oli siellä. Mutta minä en ole sellainen. Nyt jos jättäisin tämän kertomatta, aivan varmasti se jäisi piinaamaan sinua. Ja se on minulle tietysti huvia. Jos olisin oikein ilkeä, en sanoisi yhtäkään sanaa. Ja koska minä olen ilkeä, jätän tämän kertomatta. Tai... Ehkä voisin kertoa siitä tärkeimmät osat. Nyt, kun minua huvittaa.

 Ensiksikin, ensimmäinen muistikuvani on se, että minua palelee ja sataa vettä rankasti. Päälläni on pieni musta mekko ja tuijotan vesisateeseen pahvilaatikosta. Olin silloin kaksivuotias pikkutyttö. Ketään ei ole kaupungin kadulla. Kaulassani on pieni nahkakaulakoru, jonka päässä on nahkasta sidottu solmu. Olen läpimärkä ja piiloudun pahvilaatikon nurkkaukseen. Odotan... Odotan... En edes tiedä mitä. Mutta kun aurinko pilkistää taas pilvihattaroiden takaa, alkaa kuulua jo jonkinlaista ihmisten puhetta. Katson varovasti pahvilaatikon reunan yli ja eteeni avautuu katu, joka on kuin jonkin pommituksen jäljiltä. Siis mielestäni, muut ehkä tykkäsivätkin siitä. Mutta minä vihasin sitä katua ja vihaan nytkin. Se on vieläkin siellä, vieläkin samassa kunnossa.

 Seisoin siellä pahvilaatikon reuna tukenani ja katselin. Mutta hiirenhiljaa. Aika kului, mutten minä mitään sellaista huomannut. Pimeä hiipi jo kaduilla ja valtasi kaikki pienet sivukadut, niin kuin tämän. Katulampun valo valaisi hieman, mutta ihmeelliset varjot silti liikkuivat itsestään etsimässä omistajaansa. Joku siivojantapainen käveli minua, tai roskaläjää kohti. Nimittäin pahvilaatikko oli roskien vieressä. Hetken mies touhusi siellä jotain ja hän lähestyi koko ajan minun pahvilaatikkoani. Peruutin laatikon perälle ja tunsin jonkin terävän esineen pistävän minua hieman. Konttasin sivuun ja sieltä paljastui shuriken, eli ninjojen heittotähti. Nyt minun pitäisi selittää, mikä se on, mutta en nyt vain jaksa. Saat omin nokkinesi selvittää sen, mikä se on.

 Silloin en tiennyt, että se oli vaarallinen ase, tiesin vain, että se oli ensimmäinen löytämäni rakas esine ja nostin sen syliini. Ei kestänyt kauaa, kun joku nosti laatikon ja minä liu’uin laatikon toiselle puolelle. Se sama siivoojamies katsoi laatikon sisään ja silloin näin ekan kerran ihmisen kasvot niin läheltä ja ihmeissään.  Tämä kiljaisi:

“Löysin lapsen!” ja riensi kadun päähän. Sen jälkeen tapahtui vielä monen monta asiaa, mutta ei huvita kertoa siitä nyt mitään. Lupasinhan kertoa vain tärkeimmät asiat menneestä, muistatko?

 Päädyin siis orpokotiin. Kasvoin siellä vihaamani kahdeksan vuotta. Mutta kun oli 10-vuotias, alkoi tapahtua. Yhtenä päivänä karkasin sieltä, jätin ruman talon rauhaan minusta ja suuntasin kulkuni kaupungin ulkopuolelle. Parin tunnin kiertelyn, kyselemisen ja juoksemisen jälkeen vihdoin pääsin pois tuosta inhottavasta kaupungista. Löysin metsän. Löysin suuren puun. Löysin turvapaikkani.

 Asuin siis siellä samassa paikassa, kuin nytkin. Rakensin majan puuhun turvaan. Piilotin sen ihmisten silmiltä lehdillä ja muilla korjauksilla.

 12-vuotiaana sain elämäni suurimman elämyksen. Nimittäin heittotähteni pysyi aina mukanani, puolustuksen takia siis. Tietysti minua etsittiin koko vuonna karkaamiseni jälkeen, mutta sen jälkeen minun luultiin kuolleen. Olinhan vain orpo, kukaan ei kaivannut minua. Eli. Kahdentoista vuoden iässä uskaltauduin takaisin kaupunkiin. Minun piti saada paremmat vaatteet ja ruokaa. Öisessä kaupungissa vaellellessa päädyin jonkun kaupunkilaisen kanssa vastatusten. En miettinyt, mitä tein. Se tapahtui itsestään. Ennen, kuin mies olisi päästänyt pienintäkään huutoa, hän vajosi kuolleena ja verisenä eteeni.