Seison oven edessä hiljaa kuunnellen miesten puhetta. Yritän arvailla, ketkä miehet ovat. Ehkä poliiseja, mieleeni tulee äkkiä, mutta toinen minäni korjaa asian sillä, että pieni kepponen olisi paikallaan. Vilkaisen ympärilleni samalla kuunnellen miesten puhetta. Koska ei mitään käyttökelpoista näy, käytän edelleen rautalangan pätkää. Virnistän itselleni ja käytän rautalankaa siihen, että otan lukon pois kokonaan. Äherrän siinä, mutta olen samalla varovainen, ettei vain kukaan tule katsomaan.
Juuri, kun olen saamaisillani lukon irti, askeleet lähestyvät. Tartun lukkoon ja vedän koko voimastani, jolloin se lähtee irti ja ovi paiskautuu kiinni. Tulija on toden totta poliisi. Livahdan kerrostalon seuraavaan kerrokseen, varmistan, ettei kukaan ole siellä ja seuraan tapahtumaa. En nähnyt vielä ihmisen kasvoja, mutta vaatetus kertoo hänen olevan poliisi. Ovi kaataa hänet ja antaa mahdollisuuden tarkastella tämän kasvoja. Silmäni laajenevat hiukan, mutta kätken ne sitten taas rautakasvojeni alle. Tunnen tämän miehen. Nimittäin hän on ollut tähän asti järkevin poliisi, jonka olen ikinä tuntenut. En tiedä hänestä paljoa, mutta kokea olen saanut tämän strategioita nahoissani. Hän nousee hitaasti, ei kiroile, ei näy mitään merkkiä vihastumisesta. “Mitä tapahtui konstaapeli Rover?” eräs toinen poliiseista kysyy. Päättäväinen, mutta hiljainen vastaus, joka kaikuu korvissani pitkään on: “Kaze.....” Kaksi muuta miestä pelästyvät silminnähden ja vilkuilevat ympäriinsä varuillaan, kun Rover tarkastelee rautalangan pätkää, joka on pudonnut minulta, kun livahdin pois. Ainoa ihminen, joka pelottaa minua välillä, on kymmenen metrin päässä minusta. Rover selittää tekniikkani miehille, joka saa pienen punan nousemaan kasvoilleni, sekä raivostumaan. Jos Rover ei olisi siinä tarkastelemassa ovea ja lukkoa, tappaisin miehet saman tien.
Toinen miehistä on kookas, tukeva kaveri, jolla on pitkät, punertavat hiukset sidottuna pienelle nutturalle. Hänellä on kaksi harmaata silmäparia, jotka pälyilevät tällä hetkellä hyvin levottomasti ympäriinsä. Hänen vieressä seisova on lyhyempi tätä, eikä kulmakarvat ole yhtä paksut, kuin toisella. Mies on ihan normaalin näköinen, jos ei oteta silmiä huomioon. Ne pistää aika lailla silmään, sillä ne on hieman eriväriset. Toinen on tummansininen, toinen vaaleansininen. Hiukset ovat kai värjättyjä, sillä ne ovat pikimustat, sekä hieman pystyssä. Lyhyempää miestä Rover on sanonut Mackieksi, ja toista Arberiksi. Aha, eli Mackie ja Arber pitää tappaa, lisätäänpäs listaan, tuumi ja suupieleni nykivät hieman. Mackie kumartuu tutkimaan rautalankaa ja ilmoittaa siinä olevan verta. Tyhmä, tottakai siinä on verta, siristän silmiäni paheksuvasti. Katse kovana seuraan -ihme kyllä- ketterämpää, tukevaa Arberia, joka liikkuu nopeasti ja hiljaa etsien johtolankoja. Näköjään kaikki poliisit tietävät minusta. Yhtäkkiä Arber kääntää silmänsä suoraan minun silmään. En laske katsettani, tuijotan vain vakaasti takaisin. Tajuan vasta silloin, ettei Arber minua katso, vaan etsii jonkun katsetta, koska tietää jonkun katselevan häntä. Nyökkään mielessäni tälle ominaisuudelle, sillä ylpeilen itsekin sellaisella. Mutta kun Arber alkaa liikkua kohti ensimmäistä porrasaskelmaa, hypähdän äänettömästi piilopaikastani ja ponkaisen seuraavaan kerrokseen. Olin varomaton, sillä laskeuduin hikkaiselle lattialle, joka päästää hiljaisen äänen. Toivon, ettei Arber huomannut sitä ja jatkan matkaa tällä kertaa tarkastellen ympäristöä. Koska minulta putosi viimeinen rautalanka Roverin käsiin, en pysty avaamaan ovien lukkoja. Enää kolme kerrosta ja olisin katolla, mietin. Ajattelen kuumeisesti, sillä korvani erottavat jo kuuden jalan töminää portaikossa. Heitän voltin ja potkaisen vähän heikompalta näyttävää ovea. Olen parempi taistelija ahtaassa paikassa. Ovi lentää säpäleinä ympärilläni, ihan kuin hidastetussa filmissä. Yksi terävä palanen osuu sääreeni. Kiroan ääneti, sillä veripisarasta on helppo päätellä, että ihan totta, Kaze siinä on kyseessä. Asunto näyttää olevan tyhjillään. Ensimmäinen ikkuna, joka silmääni osuu, on makuuhuoneessa. Sujahdan huoneeseen ja avaan ikkunan apposen auki, sillä siihen ei tarvinnut avaimia. Olen viidennessä kerroksessa. Suureksi onnekseni ikkunan edessä kasvaa puu, ei kovin lähellä, muttei liian kaukanakaan.
Koska kuolen mieluummin, kun joudun Roversin käsiin, suunnittelen hyppäämistä. Katseeni silti osuu keskikokoiseen meikkipussiin, tartun siihen ja hyppään. Saan otetta yhdestä oksasta, mutta se katkeaa. Meikkipussi huulien välissä näyttää aika hurjalta, ajattelen. Tartun vahvemmalta näyttävään oksaan ja onneksi se ei enää katkea. Kiipeän kiireesti alas ja piiloudun kiipeämällä lehtipuuhun. Parin sekunnin kuluttua lehtien seasta näen Arberin, sekä pienen hetken kuluttua Mackie ja Roverkin tulee näkyviin. Arber, haukkakatseinen mies haravoi pihaa. Ihan arvaamatta allani oleva oksa risahtaa. Tarraudun tiukasti ylempään oksaan ja voin vain toivoa, ettei Arber tai muut huomanneet. Tämä seikkailu ei ole sellaista, mitä minä yleensä järjestän itselleni. Tämä on mielestäni jopa uhkarohkeaa. Arber kääntää salamana päänsä lehtipuun suuntaan, jossa minä nyt roikun kahden käden varassa. Onnekseni oksa ei pudonnut maahan. Arber puhuu jotain ja kolme poliisia lähtee väliaikaista majaani kohti.
