Jos ei tapa, kuolee!

Siinä minä seisoin. Verenhimoisena ja veren tahrima shuriken kädessä. Tajusin, että minusta on sillä hetkellä tullut murhaaja ja minut teljetään vankilaan, jos löydetään. Oikeastaan kun heittotähden terä upposi miehen rintaan, tunsin mielihyvää, kuin tyydytystä. Jatkoin samaa rataa tähän pisteeseen saakka. Ja nyt olen kuusitoistavuotias ja varastelen ruokaa, juomaa ja muuta mukavaa asuntooni. Siellä on muun muassa jo uusin televisio mitä kaupoista löytyy, kasan minulle sopivia vaatteita, vain ja ainoastaan mustaa ja harmaata. 

   Murhaan ihmisiä mieleni mukaan, teen kepposia kaupungin asukkaille pelästyttämällä kaikki puolikuoliaaksi ja saan vielä kaiken lisäksi julisteita itsestäni. Tämä on sitä niin sanottua elämää. Ainoa, mitä minun täytyy varoa, on nykyaseet ja tietysti putkaan jäämistä. Nykyaseita siksi, koska... Miksi mun sinulle pitäisi muka kertoa, hä? Jääkööt se arvoitukseksi. Ha, osaan minä silti olla ilkeä, vai mitä?

   ~Kaze on hyvin sydämetön ja kylmä tyyppi. Ei osaa missään tilanteessa osoittaa edes vähän ystävällisyyttä. Tytön motto on aina sama: “Jos ei tapa, kuolee. Pitää huolehtia myös kuuluisuudesta!” Kazella on aina mukanaan halu tappaa. Häntä kiinnostaa vain varastaminen, omaperäinen ja raaka huumorintaju, tappaminen ja murhaaminen. Hän rakastaa yli kaiken Pepsiä ja kaupunkilaiset saavat myös kokea sen. Kaze juo todella paljon sitä. 

   Tyttö on paljon eläimien kanssa jo lapsesta lähtien ja eläimet ymmärtää häntä ilman sanoja. Kaze osaa puhua kaupunkilaisten ja eläimien kieltä yhtä hyvin. Erityisesti susiin hän on kiintynyt.~

    Mutta sen sijaan voin kertoa ulkonäöstäni. Minulla on tummanruskea hiuspehko otsatukan kera. Hiukseni ulottuvat noin lapaluiden kohdalle ja ne ovat hieman kiharat. Silmäni ovat ruskeat ja olen 164 senttiä pitkä. Noin, nyt taidat tietää suurin piirtein, miltä näytän. Vaatetuksena minulla on ninjan mustat vaatekappaleet, mustan huivin, jota pidän välillä hiuksien suojana ja tietysti jonkun näköinen vyökin, jossa pidän kolme mustaa kunaita, kaksi shurikenia ja pientä tikaria. Joskus otan mukaan Pepsiä tai myrkkyjä, jota itse teen metsän yrteistä. Nyt riittää luennoimisesta, jos sinua ei kiinnosta, voit vaihtaa lukemista. Minä jatkan tätä tavallista elämääni murhien, varastelujen ja kepposien kanssa.

Lapsuus & muistoja

Esittelen itseni, vaikka olen varma, ettei minua kiinnosta luennoida sinulle itsestäni, mutta kai on pakko, että tiedät, kenestä tämä tarina kertoo. Ensiksikin kertoisin, että olen murhaaja ja rikollinen. Kyllä, tiedän, nyt varmaan lopetat tekstini lukemisen. Tiestikö, ettei minua liikuta lainkaan, ettet lue tätä. Elämä on tappamista varten, ei lukemiseen. Niin, ja olen 16-vuotias tyttö. Taisit ehkä hätkähtyä. Minä en niin tekisi, mutta niin kun sanoin, en välitä sinusta. Tee mitä haluat. Koko nimeni on Yukimura Kaze. Ai niin, se lukee myös monella ilmoitustaululla. Sieltä voit myös tarkistaa kaikki tuntomerkit. Jos olet jo nähnyt sellaisen, tiedät, että sen yläpuolella lukee Wanted. Itse säilytän sellaisen omassa yksihuoneisessa majassani suuressa puussa, ikään kuin julistetta. Siinä on hieno valokuva minusta. Paitsi että Wanted olisi pitänyt kirjoittaa ehkä toisella kirjasimella. Olen lisännyt sinne vielä pari veritahraa, niin se näyttää paremmalta. Mainitsin tässä äsken, että asun puussa. Ihmettelet varmaan. En välitä, mitä pidät ihmettelemisen arvoisena, mutta te, normaalit ihmiset ette näköjään pysty olla ihmettelemättäkään. Se kuuluu kai teidän ominaisuuksiin. Asun puussa, koska karkasin kymmenvuotiaana lastenkodista. Muistan selvästi, miten jouduin sinne. Nyt yleensä muissa teksteissä kerrotaan, mitä tapahtui ja milloin, kuka oli siellä. Mutta minä en ole sellainen. Nyt jos jättäisin tämän kertomatta, aivan varmasti se jäisi piinaamaan sinua. Ja se on minulle tietysti huvia. Jos olisin oikein ilkeä, en sanoisi yhtäkään sanaa. Ja koska minä olen ilkeä, jätän tämän kertomatta. Tai... Ehkä voisin kertoa siitä tärkeimmät osat. Nyt, kun minua huvittaa.

 Ensiksikin, ensimmäinen muistikuvani on se, että minua palelee ja sataa vettä rankasti. Päälläni on pieni musta mekko ja tuijotan vesisateeseen pahvilaatikosta. Olin silloin kaksivuotias pikkutyttö. Ketään ei ole kaupungin kadulla. Kaulassani on pieni nahkakaulakoru, jonka päässä on nahkasta sidottu solmu. Olen läpimärkä ja piiloudun pahvilaatikon nurkkaukseen. Odotan... Odotan... En edes tiedä mitä. Mutta kun aurinko pilkistää taas pilvihattaroiden takaa, alkaa kuulua jo jonkinlaista ihmisten puhetta. Katson varovasti pahvilaatikon reunan yli ja eteeni avautuu katu, joka on kuin jonkin pommituksen jäljiltä. Siis mielestäni, muut ehkä tykkäsivätkin siitä. Mutta minä vihasin sitä katua ja vihaan nytkin. Se on vieläkin siellä, vieläkin samassa kunnossa.

 Seisoin siellä pahvilaatikon reuna tukenani ja katselin. Mutta hiirenhiljaa. Aika kului, mutten minä mitään sellaista huomannut. Pimeä hiipi jo kaduilla ja valtasi kaikki pienet sivukadut, niin kuin tämän. Katulampun valo valaisi hieman, mutta ihmeelliset varjot silti liikkuivat itsestään etsimässä omistajaansa. Joku siivojantapainen käveli minua, tai roskaläjää kohti. Nimittäin pahvilaatikko oli roskien vieressä. Hetken mies touhusi siellä jotain ja hän lähestyi koko ajan minun pahvilaatikkoani. Peruutin laatikon perälle ja tunsin jonkin terävän esineen pistävän minua hieman. Konttasin sivuun ja sieltä paljastui shuriken, eli ninjojen heittotähti. Nyt minun pitäisi selittää, mikä se on, mutta en nyt vain jaksa. Saat omin nokkinesi selvittää sen, mikä se on.

 Silloin en tiennyt, että se oli vaarallinen ase, tiesin vain, että se oli ensimmäinen löytämäni rakas esine ja nostin sen syliini. Ei kestänyt kauaa, kun joku nosti laatikon ja minä liu’uin laatikon toiselle puolelle. Se sama siivoojamies katsoi laatikon sisään ja silloin näin ekan kerran ihmisen kasvot niin läheltä ja ihmeissään.  Tämä kiljaisi:

“Löysin lapsen!” ja riensi kadun päähän. Sen jälkeen tapahtui vielä monen monta asiaa, mutta ei huvita kertoa siitä nyt mitään. Lupasinhan kertoa vain tärkeimmät asiat menneestä, muistatko?

 Päädyin siis orpokotiin. Kasvoin siellä vihaamani kahdeksan vuotta. Mutta kun oli 10-vuotias, alkoi tapahtua. Yhtenä päivänä karkasin sieltä, jätin ruman talon rauhaan minusta ja suuntasin kulkuni kaupungin ulkopuolelle. Parin tunnin kiertelyn, kyselemisen ja juoksemisen jälkeen vihdoin pääsin pois tuosta inhottavasta kaupungista. Löysin metsän. Löysin suuren puun. Löysin turvapaikkani.

 Asuin siis siellä samassa paikassa, kuin nytkin. Rakensin majan puuhun turvaan. Piilotin sen ihmisten silmiltä lehdillä ja muilla korjauksilla.

 12-vuotiaana sain elämäni suurimman elämyksen. Nimittäin heittotähteni pysyi aina mukanani, puolustuksen takia siis. Tietysti minua etsittiin koko vuonna karkaamiseni jälkeen, mutta sen jälkeen minun luultiin kuolleen. Olinhan vain orpo, kukaan ei kaivannut minua. Eli. Kahdentoista vuoden iässä uskaltauduin takaisin kaupunkiin. Minun piti saada paremmat vaatteet ja ruokaa. Öisessä kaupungissa vaellellessa päädyin jonkun kaupunkilaisen kanssa vastatusten. En miettinyt, mitä tein. Se tapahtui itsestään. Ennen, kuin mies olisi päästänyt pienintäkään huutoa, hän vajosi kuolleena ja verisenä eteeni.