Pojan ilme kirkuu kauhua, mutta ääntä ei tule. Nostan heittotähteni huulilleni ja nuolaisen sitä. Tunnen, kun kylmä metalli koskettaa huuliani. Poika tuijottaa minua, kun olisin joku pelottava hirviö. Hmm... Jos tarkasti miettii, niin, enkö minä ole pelottava hirviö. Virnistän shuriken suun edessä ja hihitän kasvot käännettynä kuunsirpaletta kohti. Poika kirkaisee apua ja huitoo käsiään naamansa edessä. Virneeni katoaa ja kuiskaan hiljaa katsomatta häneen:
“Hiljaa, tai viillän kurkkusi auki...” ihmettelen, kun uhri lopettaa huutamiseen, kun saksella leikattu. Hei! Tästä sain ajatuksen. Sakset! Ilkeä hymy leviää kasvolleni. “Arvaa mitä, poika...” sanon hänelle. Pojan silmät suurenevat, ja toivon pilkahdus näkyy silmissä. “En tapa sinua...” poika hämmästyy heti ja on jo kiittämässä minua, kun jatkan” ...heittotähdelläni.” Hän katsoo minua ensin epäuskoisena, kun sitten taas aloittaa typerän ulisemisen. Otan sakseni esiin ja väläytän niitä hänelle. “Mitäs siihen sanot? Se on mielestäni hyvä idea”, jatkan. Huokaisen ja nopealla otteella viillän pojan kurkun auki. Tämä inahtaa viimeisen kerran ja lysähtää sitten kumoon vuotaen rajusti verta. Pudistelen päätäni ja kuorin häneltä tummansinisen puseron, kiedon kameran siihen ja suunnistan poliisilaitokselle.
Täällä ollaan. Nyt pitää vain keksiä, miten saan kameran sisään. Katsellessani ympärilleni huomaan auki olevan ikkunan ja virnistän. Katson varovasti sisään ja hätkähdän vähän huomatessani oman kuvan tuijottavan vastaan, mutta rauhoitun taas. Sisällä on kolme poliisia, jotka taitavat pitää vahtia. Noh, eivät ainakaan tarpeeksi hyvin, naurahdan. Suunitelmni on leikkiä posteljoonia. Kipaisen viereisessä rakennuksessa ja haen itserikkomani ikkunan kautta posteljoonin puvun. Pukeudun siihen hetkessä ja kirjoitan koko kääröön viestin, jossa lukee, kuka toimi posteljoonina. Hymähdän ja suuntaan taas kohti poliisilaitosta ja soitan epäröimättä ovikelloa. Yksi poliiseista ilmestyy oviaukkoon ja ottaa ojentamaani paketin vastaan, kiittää ja laittaa oven kiinni. Revin puvun päältäni ja jätän sen oven eteen. Itse hyppään hiljaa katolle savupiipun taakse varjoihin. Pian alkaa tapahtua. Poliisilaitoksen ovi lennähtää auki ja kuulen kenkien kopinaa. “Kaikki etsimään jälkiä. Älkää antako sen paeta!” Pudistan päätäni poliisien tyhmyyksille ja kiipeän pois. Olen menossa taas kotiin metsän sydämeen. Vaikka ei ollut saalista tällä kertaa, minullahan on Pepsiä kotona. Hahmoni varjo hiipuu olemattomiin, kun kävelen kotiin pimeässä metsässä.
Kun saavun vihdoin puunjuurelle ja kiipeän ylös, olen rättiväsynyt. Rakas tuttu huuhkaja istuu ikkunassani. Me kaksi tunnetaan vasta viisi päivää, silti se tulee tervehtimään. “Miten saalistus meni?” kysyn siltä. Heittäydyn oikopäätä sänkyyn, joka tehty vähän erilailla, kun hotelleissa. Tyynyjä sikin sokin, peittoja siellä täällä. Mutta minä pidän sängystäni. Huuhkaja jatkaa yöllistä vaellustaan ja sujahtaa ääntäkään päästämättä pois läheltäni. Olen nyt vain yksin ja kuu paistaa suoraan ainoaan huoneeseeni. Sama kuu, jonka alla tapoin taas yhden ihmisen. Mutta vain yhden. Virnistän itselleni ja kaivaudun kaiken keskelle. Hiivin hiljaa Unimaahan hakemaan unia. Mutta saan joskus painajaisia. Ne on kamalia.
