~ Nyt tarina jatkuu seuraten Kazen elämää. Enää hän ei kerro tätä sinulle vaan on itse itsensä. Kaze on siis 16-vuotias tyttö, joka tappaa ihmisiä ja on vaaraksi koko kaupungille. Hänellä on melkein aina ninjavaatetus ja hän rakastaa Pepsiä todella paljon. ~
Kiipeän varovasti yön verhon peittämänä kaupunginmuurin ylitse ja pudottaudun kiviselle kadulle. Katselen varovasti ympärilleni etsien silminnäkijöitä, mutta on hiljaista. Aivan, kun kuolema olisi tullut tervehtimään minua. Hymähdän ajatukselle ja kiipeän reippaasti mustan tiilitalon katolle.
Jostain kuuluu rapinaa. Käännän pääni nopeasti äänen suuntaan. Kuulen jonkun hengittävän lähelläni. Huokaisen pettymyksestä. Se oli vain rotta.
Kuka mahtaa asua tällaisessa talossa, jossa on rottia, ajattelen inhoten. Vilkaisenpas ikkunasta, nukutaanko siellä jo kiltisti. Voisin vaikka kertoa lapsille iltasatua. Virnistän itselleni ja vedän mustan huivin suuni eteen. Otan räystäästä kiinni ja heilautan itseni alas pimeälle kujalle talon eteen. Ikkunoissa ei näy valoa, joten menen avaamaan ovea muina miehinä.
Riemastun, kun huomaan sen olevan lukossa. Rakastan niin lukkojen avaamista, se kuuluu uusimpiin harrastuksiini. Räpellän hetkisen oven lukkoa ja se avautuu hiljaa naristen. Astun sisään katsellen ympärilleni. En haista elämää tässä talossa. Aivan typötyhjä ja minä ahersin päästä sisään. Hitto, ajattelen. Minulla on nälkä ja haahuilen tyhjässä talossa. Manaan itseäni ja jätän oven auki, kun lähden. Jos talolla on omistaja, saa ainakin ihmetellä, miksi ovi on selkosen selällään.
Jatkan matkaani ravintolaan. Ravintolaan, jossa on itsepalvelu.
Vetäydyn varjoihin, kun huomaan jonkun käveleskelevän tiellä. Verenhimo syttyy minussa heti ja alan tarkastella tulevaa ihanaa uhriani. Vaaleat lyhyet hiukset, väsyneet silmät. Nuori poika hölkkää jo melkein minun kohdallani. Tummansininen pusero korostaa hyvin hänen ihonväriään, tuumin ja hymyilen hyväksyvästi pojan tyylitajulle.
Kipuan nopeasti katolle ja hypähdän suoraan nuorukaisen nenän eteen. Pojan suu on ammollaan ja hän pysähtyy, kuin seinään. Olen tyytyväinen reaktioon, joka tarkoittaa, että hän saa nyt nopean ja kivuttoman, tai ainakin vain vähän kivuliaan kuoleman.
Virnistän hänelle ja tukin hänen pakoreittisä. “Älä tapa minua!” poika anelee. Säälittävää käytöstä, nämä ihmiset ovat niin haavoittuvia ilman aseita. Hyppään äkisti hänen viereensä kaataen hänet maahan ja pidän shurikenin hänen kurkullaan. “Jos huudat, tapan sinut heti. Mutta jos sinulla on Pepsiä mukana, niin tapan sinut vasta sen jälkeen, kun olet antanut sen” kuiskaan hänelle. “Tai voisit ottaa minusta pari kuvaa, jos sinulla on kamera mukana. Nimittäin poliisit tarvitsevat tuoreita kuvia minusta. Olet ensimmäinen ihminen, joka saa valita, kuinka nopeasti kuolema tulee.” Poika värisee, eikä mitään kuulu. Huokaisen. “Alan jo kyllästyä, ellei vastausta tule”, ilmoitan. Poika avaa vihdoin suunsa sanoakseen jotain: “O-otan neidistä k-kuvan...” Nauran kovaan ääneen. Hän kutsui minua neidiksi! Hahhah, tuollaista ei ole kuultu ennen. Sitten taas olen pojan kimpussa, että hän ottaisi kameransa esiin. Poika on niin hermostunut, ettei saa kameraa ensin esille, mutta sitten hän perääntyy kaappaamaan kuvaa.
Poseeraan jo viidenteen kuvaan, kun huomaan, että poika lähti juoksemaan poispäin jättäen minut siihen. Nyt ainakin tiedän, miksi hän valitsi kuvaamisen. Pari voimakasta hyppyä ja saan hänet kiinni. Poika älähtää, kun minä kamppaan hänet. “Älä edes yritä karkuun. Kuolemaa ei voi huijata, sinä olet jo kuollut periaatteessa”, virnistän ilkeästi. “Mihin se viides kuva jäikään?” kysyn siristäen silmiäni. “En muista, miten poseerasin...”huokaisen surullisesti. Poika katsoo minua silmät suurina pelosta. Surullinen naama vaihtuu sekunnin sisällä. Karjun hänelle, että se on hänen vika. Poika puristaa silmät kiinni, kun minun kasvoni ovat niin lähellä hänen omaa. Vetäydyn pois vähän ja rupean kiillottamaan shurikenia kaikessa rauhassa, kun tiedän, ettei poika pääse karkuun. Sisälläni tunnen, kuinka ilo pääsee vapaaksi koko kehossani, kun pääsen tappamaan.
~ Kun Kaze kiillottaa tappoasettaan, kerron vähän ympäristöstä. Joka puolella tiilitaloja, eikä mitään elävältä näyttävää. Ei edes hyönteisiä pörräämässä heikosti valaisevien lamppujen ympärillä, niin kuin yleensä. Mukulakivet on sijoitettu huonosti, niiden välissä on suuriakin välejä. Kaupungin tämä osa on kaikkein rumin ja huonosti hoidetuin. Kukkia on vain talojen sisällä, eikä yöllä näy missään elonmerkkiä, vaikka heti kun aamu tulee, ihmisiä tulvii joka paikasta. Katulamppuja on vähän, eikä ne valaise kovin kirkkaasti. Sivukujat ovat pimeitä, eikä muuallakaan niin kovin valoisaa ole. Himmeää valoa siroaa kadulle vain lamppujen kohdassa, eikä valo ulotu kauas. ~
Nyt shuriken-tähteni on kiiltävä, ei yhtään veriläiskää. Noh, en murehdi sitä. Se on kuitenkin pienen hetken päästä taas verinen. Katselen ja kääntelen sitä valossa, kun pikkulapsi. Virnistän. Pian saan ruokkia rakasta heittotähteäni...
